Kuulkaas nyt, te lappeenrantalainen teatteriyleisö.

Facebook tiedustelee minulta päivittäin, että mitä minä mietin. Noh, tänään olen enimmäkseen miettinyt lappeenrantalaista teatteriyleisöä.

Sitä moititaan milloin nirsoksi, milloin juntiksi. Se ei ymmärrä hyvän päälle, vaikka hienoja esityksiä tuodaan melkein kotiovelle saakka. Se ei halua ottaa sitä riskiä, että joutuisi katsomopenkissä ajattelemaan synkkiä asioita vaan haluaa mielummin kuunnella sen hauskan koomikkopojan juttuja. Vierailuesityksiin se ostaa aina lipun mutta jättää tsehovit ja tolstoit väliin kun naapurin Mairen mielestä ne oli nii omituisii.

Vaikka mitä sille on yritetty tarjota, mutta mikään ei kelpaa. Ainakaan oman kaupungin tarjonta.

Mietin kaikkea tätä. Ja sitten mietin kulunutta puolta vuotta ja sitä lappeenrantalaista teatteriyleisöä, joka Teatteri KESYllä on ollut ilo ja kunnia kohdata.

Mietin sitä yleisöä, joka illasta toiseen täytti Linnoituksen Krouvin salin ja erityisesti sitä yhtä keski-ikäistä miestä, jonka pelkäsimme tikahtuvan naurusta kaksin kerroin ravintolapöydän alle. Mietin naurunkyynelien huuhtomia ripsivärejä poskilla ja lukemattomia hymyileviä kasvoja, jotka tulivat esityksen jälkeen kiittämään ja janosivat tietää, mitä teiltä tulee seuraavaksi.

Mietin sitä yleisöä, joka omat nallekarhut kainalossaan istui koulun jumppasalin lattialla ja tapitti hartaasti Uppo-Nallen ja muiden karvaisten kumppanien seikkailuja. Sitä pientä down-poikaa, joka esityksen loputtua ei olisi halunnut lähteä salista pois ollenkaan. Opettajia, jotka kiittelivät että hienoa kun tulitte tänne meille, ettei meidän aina tarvitse lähteä johonkin.

Mietin sitä yleisöä, joka ei tästä maailmasta välttämättä enää paljon perusta, mutta jonka silmiin syttyy valo, kun jostain harmonikan uumenista kuuluvat ne tutut sävelmät. Kun vanhainkodin sali muuttuukin Linjuriautoksi ja saa pienen hetken olla taas nuori, huoleton ja matkalla muistojen Viipuriin.

Mietin vielä sitäkin yleisöä, joka haluaa kuulla kun laulujen kautta kerrotaan tarinaa rakkaudesta ja ajatella siinä samalla sitä omaansa, olevaa tai olematonta. Antaa musiikin tulla iholle, ehkä vähän itkeä tirauttaakin jos siltä tuntuu.

Sellaista yleisöä minä mietin. Sitä lappeenrantalaista teatteriyleisöä. 

Ja lopuksi mietin, mitä rakkaat Huumorkarjalaiseni Tyyne ja Meeri tähän sanoisivat. Varmaan jotain tällaista:  

Nii o hyvä ylleisö, mie en pahhaa sannaa heist mää sanomaa.

Teatteri KESY: Vittiläine! Kuva: Ari Nakari.