Viikon kuva-arvoitus

Kuvassa on:

a) plussapallon henkisesti vajaa maalaisserkku
b) hepatiittia sairastava norppa, jonka pää on mennyt kruunukorkista läpi
c) en osaa sanoa, koska menetin juuri näköni
d) Humppa, Lappeenrannan uusi maskotti
e) joku muu, mikä?


Kuva Yle Etelä-Karjala.

EDIT: Hyvin nukutun yön jälkeen keksin juuri selityksen noille rukkasille: kissannahkarukkaset.

Kis, kis kippurahäntä, huomenna mennään Lappeenrantaan,
mitä sinne tekemähän, kissanpoikia listimähän.

Rumuuden tuotteistamisesta

Terveiset Berliinistä! Vietän täällä seuraavat pari viikkoa, mutta täälläkään en pääse kotikaupungistani eroon, vaan se puskee ajatuksiin mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

Kävin tänään Mauerparkin sunnuntaikirpputorilla, josta tarttui mukaan matkamuistoksi ja ennen kaikkea käyttöesineeksi tyylikäs DDR-henkinen kangaskassi. Kas näin on rumasta tehty kaunista ja saatu aikaan tuote, jonka ihminen haluaa ostaa. Helppoa kun sen osaa.

Niin että onhan ne Willimies-magneetit ja Otat sie miut mukkaa-kassit ihan kivoja, mutta missä viipyyvät veskat, joiden kyljessä pönöttää Lappeenrannan seurakuntakeskus tai kauppakeskus Galleria, Iso-Kristiinasta puhumattakaan? Tai Monari ja sataman kiskat ja mitä näitä nyt on.

Ostaisitko sellaisen? Minä ainakin. Idean saa vapaasti pölliä, en ole käsityöihminen. Paitsi ilmainen kassi tietysti tähän osoitteeseen, provikaksi nimittäin.

Jos hevosen vielä näkisi

Harvoin aamun lehteä lukiessa liikuttuu melkein kyyneliin asti, nyt oli lähellä.

Vaatimattomia ovat toiveet silloin, kun lähtö on lähellä. Kaunista, kun ne toteutuvat.

Suomen Chicagosta kajahtaa

Tulevana viikonvaihteena kemmakoidaan Lahdessa karjalaisten kesäjuhlien merkeissä ja paikan päälle odotetaan jopa 20 000 juhlavierasta. Sielläpä sitten miet ja siet raikaavat iloisesti pikku-Viipuriksikin tituleeratun kaupungin turuilla ja toreilla.

Tuo pikku-Viipuri oli ainakin itselleni uusi nimitys Lahdesta, mutta jotain karjalaisuutta läheltä liippavaa olen kyllä kaupungissa vieraillessa aistinut. Liikennesuunnittelu lienee ainakin yhtä vahvalla pohjalla kuin koti-Lappeenrannassa.

Vihreä aalto ei osu kohdalle, ei niin millään. Ei maha mittää.

Piha tossa

Galleria Pihattoon ei ole keskustasta sen pitempi matka kuin Linnoitukseenkaan, mutta silti sinne tulee vähän huonosti lähdettyä. Se on tylsää, koska siellä on lähes poikkeuksetta mielenkiintoista näyttelytarjontaa.

Toukokuun lopulla sain kammettua itseni Pappilanpellolle Tuulia Iso-Tryykärin tähden. 

Ihastuin hänen kädenjälkeensä taannoin Etelä-Karjalan taidemuseon Kaakkoissuomalaisten nuorten taiteilijoiden näyttelyssä ja janosin nähdä lisää. 

Minulle hyvä taide tarkoittaa sitä, että se tulee iholle, ravistaa ja koskettaa. Tuntuu jossain. 

Hyvin usein se tarkoittaa myös jotain tuttua, jotain mihin samaistua. 

Sitä, että voi sanoa: tuon tunteen minäkin tunnen.

 

Sellainen tunne tulee Tuulian tauluista.

Pihatossa on jo näyttely vaihtunut, mutta hänen töitään on esillä myös Vihreän Makasiinin kesänäyttelyssä Kokous 12. Menkää, menkää. Mie menen ainakin.

Teoskuvat täältä.

Hiekkaa linnassa

Sinne se taas nousi, Linnoitusniemen kärkeen, jo yhdeksättä kertaa.

Hauskaa sinänsä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen vasta nyt on keksitty teemaksi paikallisuus, Willimiehenranta. Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Komeita ovat veistokset, ja Lappeenranta-teema kyllä sykähdyttää ainakin tätä Karjalan marjaa. Ilman alaikäistä seuraa alue on melko nopeasti ihmetelty läpi, mutta lapsiperheillehän tämä kai onkin suunnattu. Pääasia, että he viihtyvät.

Viimeisessä kuvassa ei kyllä irvistä Willimies. Kato, Hynynen!


Vieläkö Hiekkalinna kiinnostaa? Joko olet sitä käynyt ihmettelemässä?

Naapurikunnista kajahtaa

Eteläkarjalaisen tavan mukaan naapuria pitäisi mielummin vähän kyräillä kuin halailla, mutta nyt täytyy lähettää virtuaalisuukkoset Lemi-Savitaipale-akselille.

Lemillä on ihan näillä näppäimillä kunnia debytoida Suomen ensimmäisen kotiseuturadion pääkallopaikkana. Lemin kotisetuyhdistys pyörittää radiota talkoovoimin ja perustelee uutta aluevaltaustaan tämän päivän Etelä-Saimaassa todella vastaansanomattomasti:

Meidän mielestämme kotiseutuyhdistyksen pitää mennä ihmisten pariin. Emme me voi jäädä hömelöimään vanhan museon nurkkiin.

Hei lemiläiset, nyt kyllä taisin rakastua.

Ja samaan aikaan Savitaipaleella: kun armas itänaapuri alkoi havittelemaan kylpylätonttia Pettilän kylästä, ei siellä suinkaan jääty tuleen makaamaan ja itkeä kollottamaan että ne vie meiltä kaiken. Siellä tajuttiin, että jumaleissön, jos me ei tehdä ite niin kohta joku muu tekee. Niinpä lähialueen mökkiläiset ja yrittäjät ottivat onnensa omiin käsiin ja kas, kohta heilahtaa vastatarjous tonttimaasta kunnanisien käsiteltäväksi. Missiona on kehittää alueen matkailupalveluja, kotimaisin voimin ja esityslistalla on niin tuulivoimalaa kuin tanssilavaakin.

Älkää nyt liian reippaiksi ruvetko, ettei tarvitse ihan tosissaan alkaa kadehtimaan!

Niistä hyvistä asioista puheenollen...

...olipas riemastuttava juttu tänään Yle Etelä-Karjalan netissä.

Katutaidetta on Lappeenrannassakin kaikkialla, pitää vain osata kulkea silmät auki.

Montako tuttua teosta sinä bongasit?

Kaik o mänt

Seurasin naamakirjan Lappeenranta-ryhmän seinällä erästä keskustelua. Kaava oli perinteinen: yksi postasi kauniin LPR-aiheisen kuvan, jota muut kommentoivat ja taidettiin siinä vähän menneitäkin muistella. Ulkolappeenrantalainen huokaisi ääneen kaipuunsa vanhoille kotiseuduille, johon toinen tokaisi että täällä mitään kaipaamisen arvoista ole. Rumaa betonia vaan eikä ketään missään, kesälläkään. Kolmas heitti lisää vettä kiukaalle ja huokaili takaisin niitä vanhoja hyviä aikoja, kun torilla oli tunnelmaa ja kaikki oli niin paljon paremmin.

Vaikka olenkin ollut tekemässä kokonaisia teatteriesityksiä, jotka perustuvat oman kotiseudun piikittelyyn, myönnän että nyt vähän ärsytti tämä keskustelu. Onhan täällä kesällä elämää, keskustassakin, ainakin Kauppakadun terassipöytien äärellä. Harvoin olen kauppatorillakaan ihan yksin ollut. Satama nyt vaan on lappeenrantalaisten kesäolohuone, eikä sitä ole minun ainakaan vaikea ymmärtää. Minä ainakin mielummin katselen kahvia juodessani Saimaan aaltoja kuin Intersportin seinää.

Olemmeko me niin fakkiutuneita oman kaupunkimme surkutteluun ettemme enää näe edes niitä hyviä ja kauniita asioita, vaikka ne meille tarjottimella tuotaisiin? Joo, kauniita taloja on purettu mutta on niitä nättejäkin vielä jäljellä. Ja tyylikäs uusiorakentaminenkin meiltä onnistuu, kuten tapaus Wilhunkulma osoittaa. Tapanaisen talon seinämaalaukset ovat vahvasti ehdolla vuoden lappeenrantalaiseksi kulttuuriteoksi, samoin Tasihinin talon pihapiirin saattaminen esittävän taiteen käyttöön Taidekoulu Estradin Pikku Pietarin pihassa. Taideyhdistys 80N on toiminnallaan ja Galleria Hoi Siellään varsinainen piristysruiske suoraan karjalaisen kyynisyyden valtimoon.

Muutosta on ilmassa, ehkä hidasta mutta kuitenkin. Varmaa on kuitenkin se, että huokailemalla ja itkeä kollottamalla ei tässä maailmassa ole saatu mitään aikaan. Ainakaan mitään hyvää.