Seurasin naamakirjan Lappeenranta-ryhmän seinällä erästä keskustelua. Kaava oli perinteinen: yksi postasi kauniin LPR-aiheisen kuvan, jota muut kommentoivat ja taidettiin siinä vähän menneitäkin muistella. Ulkolappeenrantalainen huokaisi ääneen kaipuunsa vanhoille kotiseuduille, johon toinen tokaisi että täällä mitään kaipaamisen arvoista ole. Rumaa betonia vaan eikä ketään missään, kesälläkään. Kolmas heitti lisää vettä kiukaalle ja huokaili takaisin niitä vanhoja hyviä aikoja, kun torilla oli tunnelmaa ja kaikki oli niin paljon paremmin.
Vaikka olenkin ollut tekemässä kokonaisia teatteriesityksiä, jotka perustuvat oman kotiseudun piikittelyyn, myönnän että nyt vähän ärsytti tämä keskustelu. Onhan täällä kesällä elämää, keskustassakin, ainakin Kauppakadun terassipöytien äärellä. Harvoin olen kauppatorillakaan ihan yksin ollut. Satama nyt vaan on lappeenrantalaisten kesäolohuone, eikä sitä ole minun ainakaan vaikea ymmärtää. Minä ainakin mielummin katselen kahvia juodessani Saimaan aaltoja kuin Intersportin seinää.
Olemmeko me niin fakkiutuneita oman kaupunkimme surkutteluun ettemme enää näe edes niitä hyviä ja kauniita asioita, vaikka ne meille tarjottimella tuotaisiin? Joo, kauniita taloja on purettu mutta on niitä nättejäkin vielä jäljellä. Ja tyylikäs uusiorakentaminenkin meiltä onnistuu, kuten tapaus Wilhunkulma osoittaa. Tapanaisen talon seinämaalaukset ovat vahvasti ehdolla vuoden lappeenrantalaiseksi kulttuuriteoksi, samoin Tasihinin talon pihapiirin saattaminen esittävän taiteen käyttöön Taidekoulu Estradin Pikku Pietarin pihassa. Taideyhdistys 80N on toiminnallaan ja Galleria Hoi Siellään varsinainen piristysruiske suoraan karjalaisen kyynisyyden valtimoon.
Muutosta on ilmassa, ehkä hidasta mutta kuitenkin. Varmaa on kuitenkin se, että huokailemalla ja itkeä kollottamalla ei tässä maailmassa ole saatu mitään aikaan. Ainakaan mitään hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän kommentin, mutta mieluiten sellaisen jonka voisit antaa myös naamatusten, kiitos.